Kuinka metsässä olemme, jos yhteiskunta näkee nuoren tavoitteellisen harjoittelun
huippu-urheiluna?
Turun Sanomien (27.11.2024) lukijakirjoituksessa käsiteltiin Turun Boostii-edun
varjopuolta: tavoitteellisesti urheilevien nuorten perheiden kustannukset kasvavat
merkittävästi liikuntapaikkamaksujen nousun vuoksi. Erityisesti kilpauimarit ovat joutuneet
tilanteeseen, jossa heidän tavoitteellisuutensa tulkitaan ongelmalliseksi. Turun
liikuntapalveluiden edustajat ovat jopa todenneet, että kilpauinti on “liian intensiivistä” ja
ettei kunnan tehtävä ole tukea “tiukkatavoitteista huippu-urheilua”. Tämä lausunto paljastaa tärkeän ristiriidan: miksi tavoitteellinen harjoittelu tulkitaan niin herkästi huippu-urheiluksi? Entä miksi intensiivisyys nähdään ongelmana, eikä mahdollisuutena?
Miksi opiskeluun investoidaan, mutta urheiluun ei?
Ajatellaanpa nuorta, joka opiskelee ahkerasti ja haluaa kehittyä. Yhteiskunta investoi
häneen tarjoamalla maksuttomia opiskelupaikkoja ja rakenteita, jotka tukevat hänen
oppimistaan. Tätä ei pidetä kuluna, vaan järkevänä sijoituksena, koska koulutus tuottaa
pitkän aikavälin hyötyjä koko yhteiskunnalle.
Sen sijaan nuori urheilija, joka harjoittelee tavoitteellisesti, jää lähes täysin perheensä
taloudellisen panoksen varaan. Turun kaupungin lausunto “liian intensiivisestä”
harjoittelusta kuvastaa asennetta, jossa tavoitteellinen toiminta nähdään pikemminkin
ongelmana kuin sijoituskohteena. Kilpauimarin harjoittelu ei kuitenkaan ole “liian
intensiivistä” siksi, että se ylittäisi yhteiskunnan odotukset, vaan siksi, että lajin kehitys ja
oppiminen vaativat sen.
Huippututkijaksi vai huippu-urheilijaksi?
Samalla tavoin kuin ahkera opiskelija ei ole vielä huippututkija, intensiivisesti harjoitteleva
nuori urheilija ei ole vielä huippu-urheilija. Molemmat ovat vaiheessa, jossa he oppivat,
kehittyvät ja rakentavat perustaa tulevaisuudelleen. Ajatus siitä, että tavoitteellinen
harjoittelu olisi huippu-urheilua, on yhtä harhaanjohtava kuin se, että lukiolainen, joka
lukee fysiikkaa intohimoisesti, nähtäisiin jo huippututkijana. Innostus ja tavoitteellisuus ovat
vasta lähtökohtia kehittymiselle – eivät vielä huippusuoritusta. Niin kuin nuori lukija ei
julkaise tieteellisiä artikkeleita tai ratko globaaleja ongelmia, ei myöskään tavoitteellisesti
harjoitteleva urheilija kilpaile kansainvälisillä areenoilla. Molemmat tarvitsevat aikaa, tukea
ja resursseja kehittyäkseen kohti huippua.
Lukemisesta ja opiskelusta innostunut nuori voi viettää tuntikausia kirjastossa, paneutua
haastaviin aiheisiin ja pyrkiä syventämään osaamistaan, mutta tämä ei tee hänestä
huippututkijaa. Huippututkijaksi tuleminen edellyttää muun muassa seuraavaa:
- Vuosien määrätietoista opiskelua ja erikoistumista.
- Taitoa tuottaa uutta tietoa ja ratkaista ennennäkemättömiä ongelmia.
- Kansainvälistä kilpailua rahoituksesta, julkaisumahdollisuuksista ja tunnustuksista.
- Jatkuvaa arviointia ja vertailua maailmanlaajuiseen tasoon.
- Sama pätee urheilussa. Nuori voi harjoitella tavoitteellisesti ja viettää paljon aikaa
kehittäen taitojaan, mutta tämä ei tee hänen toiminnastaan huippu-urheilua. Huippu-
urheilija on henkilö, joka: - Kilpailee kansallisella tai kansainvälisellä tasolla lajinsa huipulla.
- Yltää toistuvasti tuloksiin, jotka erottavat hänet muista huipuista.
- Noudattaa kokonaisvaltaista elämäntapaa, jossa harjoittelu, palautuminen ja ravinto
on optimoitu suorituskykyä varten. - Toimii osana huippu-urheilujärjestelmää, joka tukee hänen menestystään.
Nämä vaatimukset osoittavat, kuinka kaukana intensiivinen harjoittelu ja oppiminen ovat
vielä huipputasosta. Ne ovat vasta alkua. Samalla tavalla kuin innostunut opiskelija on
vasta rakentamassa pohjaa tulevaisuuden tieteelliselle työlle, tavoitteellinen urheilija on
vasta luomassa peruspilareita, joiden varaan hänen myöhempi kehityksensä voi rakentua.
Miksi intensiivisyyttä ei nähdä investointina?
Ajatus siitä, että intensiivinen harjoittelu olisi ongelma, on yhtä absurdi kuin väite, että
opiskelija käyttää “liikaa aikaa” opiskeluun. Molemmat vaativat pitkäjänteistä työtä,
oppimista ja ympäristön, joka mahdollistaa heidän kasvunsa – ei leimaa heidän
tekemistään liian vaativaksi. Sen sijaan, että yhteiskunta näkisi nuorten tavoitteellisuuden
huippu-urheiluna tai huippututkimuksena, sen pitäisi nähdä se mahdollisuutena investoida
heidän matkaansa.
Urheilu on investointi yhteiskuntaan
Yhteiskunta näkee koulutuksen selkeänä investointina, koska sen hyödyt ovat helposti
mitattavissa. Miksi tämä sama ajattelutapa ei koske urheilua? Tavoitteellinen urheilu ei
hyödytä vain yksilöä, vaan se opettaa pitkäjänteisyyttä, sitoutumista ja tavoitteiden
asettamista – taitoja, joita tarvitaan myös työelämässä ja muilla elämänalueilla.
Turun kaupungin lausunnot paljastavat kuitenkin asenteen, jossa tavoitteellisuus
urheilussa nähdään ongelmana, koska sitä ei osata yhdistää laajempiin yhteiskunnallisiin
hyötyihin. Tämä ajattelutapa rajoittaa paitsi yksilön kehittymistä myös koko
urheilukulttuurin kasvua.
Tavoitteellisuus vaatii investointia, ei rajoituksia
Kilpauimari, joka harjoittelee viisi kertaa viikossa, ei ole huippu-urheilija, vaan nuori, joka
on vasta kehittymässä kohti tavoitteitaan. Samoin ahkera opiskelija ei ole huippututkija,
mutta hänen oppimisensa ja mahdollisuutensa ovat selvästi yhteiskunnan tukemia ja
arvostamia.
Miksi urheiluun suhtaudutaan toisin? Yhteiskunta ei voi vaatia nuorilta huipputuloksia ilman
investointia heidän kehityksensä alkuvaiheeseen. Innostus ei tee vielä huippua – mutta
ilman investointeja edistys voi pysähtyä ennen kuin potentiaali pääsee esiin. Ehkä olisi
aika nähdä urheilu samalla tavalla kuin opiskelu: jatkuvana prosessina, johon kannattaa
panostaa, koska sen hyödyt kantavat pitkälle.
Turun Sanomat, Lukijat-palsta, 27.11.2024.
Työkaluja suomalaisten urheiluseurojen tavoitteelliseen kehittämiseen
Haluatko rakentaa seurastasi ympäristön, joka kasvattaa tulevaisuuden huippuosaajien niin urheilun, kuin yhteiskunnallisen seuratoiminnan saralla? Ota käyttöösi datapohjaiset ratkaisut, joilla pääset pureutumaan seurasi vahvuuksiin ja kehityskohteisiin. Liikkeelle pääset ilmaiseksi!